Ei tänään, ei nyt

Blogihiljaisuus. Sellaisina päivinä ei kirjoiteta, joina painetaan pää käsiin ja halutaan antaa kaiken olla. Ei silloin, kun pitää miettiä aikuisten asioita, elämää pidemmälle kuin kahden viikon päähän. Niin, silloin ei kirjoiteta, vaan halutaan juosta kirkuen ulos paljain jaloin, vaikka öisin hengitys jo huurustuu öisin.

Mielelläni olisin tässä ja kaataisin itelleni toisen lasin limsaa ja uskoisin, että kaikki kyllä järjestyy. Mutta kun en minä jaksa odottaa.

Let me let you down

Kurkkuun sattuu, muttei tarpeeksi, jotta voisin jättää huomenna menemättä. Aiemmin peruin tapaamisia harrastepohjalta, nyt siitä on tullut lähes ammattimaista. Tekosyyni vaihtelevat, mutta ne voisi silti puristaa yhdeksi pieneksi palloksi, joka mahtuu lapsen kämmeneen.

Mikään ei muuta miksikään erästä elämän tosiseikkaa: peiton alla on ainoa paikka, jossa on hyvä olla.

Reunalla

Saatoin käydä Helsingissä, mutta tulin ensimmäisellä mahdollisella junalla takaisin. Tikkurilan kohdalla ymmärsin, ettei minun missään nimessä kannattaisi jatkaa Helsinkiin, mutta junaa ei voinut enää kääntää palaamaan sinne, mistä se oli tulossa. Ahdasta, ahdasta. Farkkuja ja matkalaukkuja, joskaan ei minulla. Jalkani eivät mahtuneet lähijunan kapeaan loosiin.

En viihdy Helsingissä. Olen hukassa trendien ja määränpäiden keskellä - irtonaisena ja ulkopuolisena yritin väistellä vastaantulijoita, sillä he eivät väistäneet minua. Helsinki kaivaa ihmisestä esiin huonoimmat puolet. Vantaasta voi vetää suoran viivan tyhjään katseeseen, joka ei kohdistu mihinkään. Joku oli sitä paitsi kusaissut Mäkkärin nurkkapöydän alle. Tuli kiire pois.

Espoossa voi onneksi ostaa itsensä vapaaksi asioista, joita kutsutaan pahoinvoinniksi. Pahoinvoinnin vastakohta ovat korkeat aidat, joiden rajaamille pihoille ei kutsuta ketä tahansa. Minulla ei olisi ketä kutsua.

Ensi vuonna takaisin. Aikaisintaan.

Desert tonight

Pelottaa olla kotona vanhempien luona ja huomata, etteivät nämä tosiaan ole yhtä nuoria kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun heitin maihinnousukengän keittiön ikkunaan. Yritän olla omissa oloissani ja olohuoneessa käydessä katsella muualle, jotta voisin unohtaa, että ne ovat päivä päivältä lähempänä vanhuutta. Toiset ihmiset on tottunut näkemään itseään vahvempina, aina, niin sen pitääkin mennä. On asioita, joiden pitäisi aina pysyä ennallaan.

Toivon, että kuolen perheestäni ensimmäisenä. En niinkään pelkää omaa kuolemaani kuin toisten. En usko, että kuoleman jälkeen voisi seurata mitään sen pahempaa kuin maanpäällinen elämä satunnaisesti on. Ei voi olla pahempaa olla kuollut kuin surra jotakuta. Perheenjäsenilläni olisi enemmän surijoita kuin minulla, joten olisi helpointa, että minä menisin ensimmäisenä.

Voin myöntää, että mietin usein kuolemani olevan tietyille ihmisille vapauttava kokemus. Tällä hetkellä olen pääasiallisesti taloudellinen rasite, kun taas kuollessani jättäisin jälkeen jonkin verran omaisuutta, jolla saattaisi olla läheisilleni vielä käyttöarvoa. Äitini ostaisi kuukauden ruoat myymällä isomummolta perimäni osakkeet. Kuolemani auttaisi heitä enemmän kuin eläessäni olen koskaan tehnyt. Vaikka en jättäisi jälkeeni mitään, heillä olisi yksi kuluerä, huoli, vähemmän.

En osaa ajatella itsestäni muuta.