Bloggaaminen on minulle täysin uutta. Toki olen pitänyt erilaisia kaveriryhmille rajattuja blogeja, piipahtanut Livejournalissa ja vieraillut tunnollisesti tonkimassa ihmisten linkittämiä Blogspot- ja Vuodatus-tilejä.
En ole aiemmin tiennytkään, miten monia tuhansia kepeän arkipäiväisiä blogeja Suomeen mahtuu. Kirppisostoksia, sisustusratkaisuja, päivän tyylikokonaisuuksia, viherkasveja, bileitä, mökkireissuja, häitä, vauvoja, vähän lisää tyylikokonaisuuksia.
Olen koukuttunut blogeihin, joissa yhtymäkohdat omaan elämääni ovat harvassa. Istun tässä, missä nyt istun, ja katselen ventovieraiden ihmisten kellohelmoja ja pilkullisia vaaseja aamusta, päivästä, illasta ja yöstä toiseen. Luen vauva-arjesta ja kymmenen vuoden parisuhteista, vaikka itselläni ei ole kumpaakaan, ja ainakaan toiseen en missään nimessä hankkiutuisikaan. Rakastan hääblogeja tylliunelmineen ja itseaskarreltuine lasinalusineen, vaikka omissa unelmahäissäni läsnä ovat vain vihkijä ja kaksi kuivakkaa virkailijaa hoitamassa todistuspuolen.
Heittäydyn mukaan muukalaisten maailmanympärimatkoille - katselen kuvia eksoottisen karuista ja karun eksoottisista matkakohteista kuin olisin itse mukana, vaikka en tällä hetkellä haaveile matkasta Saksaa kauemmas. En koskaan pukeutuisi beigeen kynähameeseen, mutta ah, miten hyvältä se näyttää bloggaajansa päällä. Vihaan kalaa, mutta luen silti vierailusta sushiravintolaan. Leipomisohjeet, kampausmallit ja ohjeet Linuxin asentamiseen vilisevät silmissäni, vaikka minä vain istun tässä nyt ja varmasti jokaisena tulevanakin päivänä.
En edes haluaisi monia näistä asuista, ostoksista, aterioista tai reissuista, joita blogeissa kuvataan ja kuvaillaan. En kuitenkaan voi peittää kuristavaa oloa, pettymystä, joka ei ole lähelläkään kevyen ohimenevää. Ehken haluaisi viettää prinsessahäitä tai saada kutsua isoihin bileisiin ensimmäisten joukossa, mutta siltikin realistinen itsetutkiskelu saa haluamaan takaisin peiton alle. Kaikki on hyvin yksinkertaista: Vaikka haluaisinkin, en koskaan saisi.
