Pelottaa olla kotona vanhempien luona ja huomata, etteivät nämä tosiaan ole yhtä nuoria kuin silloin kymmenen vuotta sitten, kun heitin maihinnousukengän keittiön ikkunaan. Yritän olla omissa oloissani ja olohuoneessa käydessä katsella muualle, jotta voisin unohtaa, että ne ovat päivä päivältä lähempänä vanhuutta. Toiset ihmiset on tottunut näkemään itseään vahvempina, aina, niin sen pitääkin mennä. On asioita, joiden pitäisi aina pysyä ennallaan.
Toivon, että kuolen perheestäni ensimmäisenä. En niinkään pelkää omaa kuolemaani kuin toisten. En usko, että kuoleman jälkeen voisi seurata mitään sen pahempaa kuin maanpäällinen elämä satunnaisesti on. Ei voi olla pahempaa olla kuollut kuin surra jotakuta. Perheenjäsenilläni olisi enemmän surijoita kuin minulla, joten olisi helpointa, että minä menisin ensimmäisenä.
Voin myöntää, että mietin usein kuolemani olevan tietyille ihmisille vapauttava kokemus. Tällä hetkellä olen pääasiallisesti taloudellinen rasite, kun taas kuollessani jättäisin jälkeen jonkin verran omaisuutta, jolla saattaisi olla läheisilleni vielä käyttöarvoa. Äitini ostaisi kuukauden ruoat myymällä isomummolta perimäni osakkeet. Kuolemani auttaisi heitä enemmän kuin eläessäni olen koskaan tehnyt. Vaikka en jättäisi jälkeeni mitään, heillä olisi yksi kuluerä, huoli, vähemmän.
En osaa ajatella itsestäni muuta.
