Minulla ei varsinaisesti ole mielialoja. Olen joka päivä samalla tuulella - samalla kuin eilen, toissapäivänä ja sitä edeltävällä viikolla. On äärettömän harvinaista, että olisin merkillepantavan hyvällä tai huonolla tuulella ainakaan koko päivää. Tietysti jokaiseen päivääni kuuluu hyviä ja huonoja hetkiä, kuten jokaiselle meistä, mutta olen mestari palaamaan välittömästi takaisin perusmielialaani. Unohdan hyvän elokuvan tuomat väristykset heti noustuani sohvalta. Viikonloppureissu on kuin jonkun toisen elämästä, kun kotiovi sulkeutuu taas takanani. Vastaavasti riitely ja riidat ovat minulle yhdentekeviä, sillä viimeistään yön yli nukuttuani tunne-elämäni palautuu samaan itseään toistavaa kehään.
Mikään ei koskaan muutu.
Mikään ei ikinä muutu, kun kyse on minusta!
Perusmielialani on minun näköiseni. Persoonani on jäänyt vaille draamaa. Suutun erittäin harvoin, mutta nauran itseni tikahduksiin vielä harvemmin. Useimmiten ilmeeni on yhtä tyhjä ja lasittunut kuin minäkin. Välillä tekisi mieli paiskoa tavaroita, mutta mietin heti uusien ostosta koituvaa vaivaa ja rahanmenoa. Joskus taas haluaisin halata vastaantulijaa ja kertoa tälle, kuinka kaunis hän onkaan, mutta en koskaan nolaisi itseäni sillä tapaa. Olkoot kaikki.
Olen ärtynyt, malttamaton, kärsimätön, mutta siltikin ärsyttävän, suorastaan sietämättömän jähmettynyt. Perusmielialaani voisi siis kai kuvailla kyllästyneeksi. Satunnaisen kaduntallaajan mielestä en kuitenkaan näyttäisi lainkaan tympeältä. Kysyttäessä hän toteaisi hämmentyneenä, ettei muista nähneensä mitään tyttöä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin harvinaisesti, että olen ollut kaksi päivää pahalla päällä. Kärttyisyyteni purkautuu muihin ihmisiin, mutta se ei näy heille asti. Pienet seikat ihmisten olemuksessa saavat minut kirkumaan sisäisesti, kun henkilökohtaiset asiani ottavat minua tiiviisti pannuun. Korkeat äänet, lihavat reidet minishortseissa, nilkkasukkien ja sandaaleiden yhdistelmä, möykkyinen ripsiväri, hippitunikat, kaikki kuin välkkyvaloja epileptikoille. Pulssini nousee ja poskeni punehtuvat. Tunnen vastustamatonta halua käydä fyysisesti kiinni näihin ihmisiin. Haluaisin repiä mauttomat lävistykset teinityttöjen naamoista, kiskoa kirkuen bandanahuivit ihmisten päistä (..TTU BANDANAHUIVI PÄÄSSÄ VUONNA 2009????), kaataa heidät maahan ja leikata epäsiistit kampaukset, pestä mäntysuovalla pois kaikki perhanan aurinkopuuterit ja huultenrajaukset, voi video. Kuvittelen itseni rääkymässä ja kirkumassa maassa pidellen väkisin toisessa kädessä saksia ja toisessa tuntemattoman vastaantulijan hiuskuontaloa, jatkuvista värjäyksistä käppyräksi kuivuneen. Ajattelemisestakin tulee hyvä mieli.
En kuitenkaan hipaisekaan ketään. Sen sijaan kävelen eteenpäin yhtä hiljaisesti ja huomaamattomasti kuin olisin oma varjoni. Kun vauva alkaa ulvoa hikisessä kassajonossa, en edes huokaise. Kukaan ei voisi aavistaakaan, että olen juuri mielessäni pistänyt porukan melko lailla uuteen uskoon. Alan kasata ostoksiani hihnalle, ja myyjä unohtaa minut ennen kuin olen saanut kuitin taiteltua lompakkoon.
