Viime viikkoina olen katsellut itseäni peilistä. Harjoitan katselemista lyhyinä, mutta usein toistuvina täsmäiskuina.
Itseni katselemisen välissä selaan kuvagallerioita ja tyyliblogeja. Yhä useammin tulee mieleen, että tälle naamalle voisi tehdä jotain, kuten yrittää meikata sen taidokkaasti. Lisäksi voisi ostaa vaatteita, tyylikkäitä ja istuvia, laadukkaita ja helposti yhdisteltäviä. Aivan kuin kuvagallerioiden tytöillä.
Pari viikkoa sitten minut kutsuttiin pitkästä aikaa kotibileisiin. Olin jo valmiiksi myöhässä, kun lopullinen epäilys vihdoin iski. (Sitä olikin odoteltu.) Katselin itseäni peilistä, kuten nyt itseä katsellaan ennen kriittistä bileiltaa. Mekko roikkui lantion-vyötärönseudulta, mutta vetoketju ei suostunut liikkumaan puoliselkää ylemmäs (peitelty säälittävästi bolerolla). Möykkyinen ripsiväri, suttuiset luomivärit, puuteri kuin olisin hieronut poskiini erittäin hienojakoista savea. Otin muutaman haparoivan askeleen yhdeksän sentin koroillani kohti ovea. Sitten sain tarpeekseni.
Potkaisin kengät jalastani, laskin laukun lattialle, vedin mekon päältäni ja ripustin sen kaappiin. Kiskoin sukkahousut jalastani ja myttäsin ne lattialle. Kaivoin makuuhuoneen vaatemytystä miesten T-paidan, verryttelyhousut ja pilkulliset sukat. Kävelin kylpyhuoneeseen ja pesin kasvoni brutaalisti pelkällä kylmällä vedellä. Pyyhin huulipunanjämät vessapaperiin ja irrotin pinnit hiuksistani.
Sitten kävelin takaisin makuuhuoneeseen. Laskeuduin hitaasti sängylle ja vedin peiton ylleni. Muistin laukun eteisessä ja nousin hakemaan sen. Otin puhelimen laukusta, suljin sen ja työnsin pois silmistäni. Kävin takaisin makuulle, kasvot seinään päin, ja suljin silmäni.
Tuntui heti paremmalta.
