Junalla matkustaminen on stressaavaa.
Tiedä vaikka joutuisi istumaan vieraan ihmisen viereen.
En oikeastaan haluaisi lähteä.
torstai 30. heinäkuuta 2009
keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
Ei välitöntä hengenvaaraa
Viime viikkoina olen katsellut itseäni peilistä. Harjoitan katselemista lyhyinä, mutta usein toistuvina täsmäiskuina.
Itseni katselemisen välissä selaan kuvagallerioita ja tyyliblogeja. Yhä useammin tulee mieleen, että tälle naamalle voisi tehdä jotain, kuten yrittää meikata sen taidokkaasti. Lisäksi voisi ostaa vaatteita, tyylikkäitä ja istuvia, laadukkaita ja helposti yhdisteltäviä. Aivan kuin kuvagallerioiden tytöillä.
Pari viikkoa sitten minut kutsuttiin pitkästä aikaa kotibileisiin. Olin jo valmiiksi myöhässä, kun lopullinen epäilys vihdoin iski. (Sitä olikin odoteltu.) Katselin itseäni peilistä, kuten nyt itseä katsellaan ennen kriittistä bileiltaa. Mekko roikkui lantion-vyötärönseudulta, mutta vetoketju ei suostunut liikkumaan puoliselkää ylemmäs (peitelty säälittävästi bolerolla). Möykkyinen ripsiväri, suttuiset luomivärit, puuteri kuin olisin hieronut poskiini erittäin hienojakoista savea. Otin muutaman haparoivan askeleen yhdeksän sentin koroillani kohti ovea. Sitten sain tarpeekseni.
Potkaisin kengät jalastani, laskin laukun lattialle, vedin mekon päältäni ja ripustin sen kaappiin. Kiskoin sukkahousut jalastani ja myttäsin ne lattialle. Kaivoin makuuhuoneen vaatemytystä miesten T-paidan, verryttelyhousut ja pilkulliset sukat. Kävelin kylpyhuoneeseen ja pesin kasvoni brutaalisti pelkällä kylmällä vedellä. Pyyhin huulipunanjämät vessapaperiin ja irrotin pinnit hiuksistani.
Sitten kävelin takaisin makuuhuoneeseen. Laskeuduin hitaasti sängylle ja vedin peiton ylleni. Muistin laukun eteisessä ja nousin hakemaan sen. Otin puhelimen laukusta, suljin sen ja työnsin pois silmistäni. Kävin takaisin makuulle, kasvot seinään päin, ja suljin silmäni.
Tuntui heti paremmalta.
Itseni katselemisen välissä selaan kuvagallerioita ja tyyliblogeja. Yhä useammin tulee mieleen, että tälle naamalle voisi tehdä jotain, kuten yrittää meikata sen taidokkaasti. Lisäksi voisi ostaa vaatteita, tyylikkäitä ja istuvia, laadukkaita ja helposti yhdisteltäviä. Aivan kuin kuvagallerioiden tytöillä.
Pari viikkoa sitten minut kutsuttiin pitkästä aikaa kotibileisiin. Olin jo valmiiksi myöhässä, kun lopullinen epäilys vihdoin iski. (Sitä olikin odoteltu.) Katselin itseäni peilistä, kuten nyt itseä katsellaan ennen kriittistä bileiltaa. Mekko roikkui lantion-vyötärönseudulta, mutta vetoketju ei suostunut liikkumaan puoliselkää ylemmäs (peitelty säälittävästi bolerolla). Möykkyinen ripsiväri, suttuiset luomivärit, puuteri kuin olisin hieronut poskiini erittäin hienojakoista savea. Otin muutaman haparoivan askeleen yhdeksän sentin koroillani kohti ovea. Sitten sain tarpeekseni.
Potkaisin kengät jalastani, laskin laukun lattialle, vedin mekon päältäni ja ripustin sen kaappiin. Kiskoin sukkahousut jalastani ja myttäsin ne lattialle. Kaivoin makuuhuoneen vaatemytystä miesten T-paidan, verryttelyhousut ja pilkulliset sukat. Kävelin kylpyhuoneeseen ja pesin kasvoni brutaalisti pelkällä kylmällä vedellä. Pyyhin huulipunanjämät vessapaperiin ja irrotin pinnit hiuksistani.
Sitten kävelin takaisin makuuhuoneeseen. Laskeuduin hitaasti sängylle ja vedin peiton ylleni. Muistin laukun eteisessä ja nousin hakemaan sen. Otin puhelimen laukusta, suljin sen ja työnsin pois silmistäni. Kävin takaisin makuulle, kasvot seinään päin, ja suljin silmäni.
Tuntui heti paremmalta.
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Show must go on
Kaverini puhuu messengerissä ystävättärestään. Tämä on hyvin taitava valokuvaaja.
Minä en ole taitava missään.
Olen kyllä monissa asioissa keskinkertainen.
Minä en ole taitava missään.
Olen kyllä monissa asioissa keskinkertainen.
lauantai 25. heinäkuuta 2009
Tää ei voi olla näin
Bloggaaminen on minulle täysin uutta. Toki olen pitänyt erilaisia kaveriryhmille rajattuja blogeja, piipahtanut Livejournalissa ja vieraillut tunnollisesti tonkimassa ihmisten linkittämiä Blogspot- ja Vuodatus-tilejä.
En ole aiemmin tiennytkään, miten monia tuhansia kepeän arkipäiväisiä blogeja Suomeen mahtuu. Kirppisostoksia, sisustusratkaisuja, päivän tyylikokonaisuuksia, viherkasveja, bileitä, mökkireissuja, häitä, vauvoja, vähän lisää tyylikokonaisuuksia.
Olen koukuttunut blogeihin, joissa yhtymäkohdat omaan elämääni ovat harvassa. Istun tässä, missä nyt istun, ja katselen ventovieraiden ihmisten kellohelmoja ja pilkullisia vaaseja aamusta, päivästä, illasta ja yöstä toiseen. Luen vauva-arjesta ja kymmenen vuoden parisuhteista, vaikka itselläni ei ole kumpaakaan, ja ainakaan toiseen en missään nimessä hankkiutuisikaan. Rakastan hääblogeja tylliunelmineen ja itseaskarreltuine lasinalusineen, vaikka omissa unelmahäissäni läsnä ovat vain vihkijä ja kaksi kuivakkaa virkailijaa hoitamassa todistuspuolen.
Heittäydyn mukaan muukalaisten maailmanympärimatkoille - katselen kuvia eksoottisen karuista ja karun eksoottisista matkakohteista kuin olisin itse mukana, vaikka en tällä hetkellä haaveile matkasta Saksaa kauemmas. En koskaan pukeutuisi beigeen kynähameeseen, mutta ah, miten hyvältä se näyttää bloggaajansa päällä. Vihaan kalaa, mutta luen silti vierailusta sushiravintolaan. Leipomisohjeet, kampausmallit ja ohjeet Linuxin asentamiseen vilisevät silmissäni, vaikka minä vain istun tässä nyt ja varmasti jokaisena tulevanakin päivänä.
En edes haluaisi monia näistä asuista, ostoksista, aterioista tai reissuista, joita blogeissa kuvataan ja kuvaillaan. En kuitenkaan voi peittää kuristavaa oloa, pettymystä, joka ei ole lähelläkään kevyen ohimenevää. Ehken haluaisi viettää prinsessahäitä tai saada kutsua isoihin bileisiin ensimmäisten joukossa, mutta siltikin realistinen itsetutkiskelu saa haluamaan takaisin peiton alle. Kaikki on hyvin yksinkertaista: Vaikka haluaisinkin, en koskaan saisi.
En ole aiemmin tiennytkään, miten monia tuhansia kepeän arkipäiväisiä blogeja Suomeen mahtuu. Kirppisostoksia, sisustusratkaisuja, päivän tyylikokonaisuuksia, viherkasveja, bileitä, mökkireissuja, häitä, vauvoja, vähän lisää tyylikokonaisuuksia.
Olen koukuttunut blogeihin, joissa yhtymäkohdat omaan elämääni ovat harvassa. Istun tässä, missä nyt istun, ja katselen ventovieraiden ihmisten kellohelmoja ja pilkullisia vaaseja aamusta, päivästä, illasta ja yöstä toiseen. Luen vauva-arjesta ja kymmenen vuoden parisuhteista, vaikka itselläni ei ole kumpaakaan, ja ainakaan toiseen en missään nimessä hankkiutuisikaan. Rakastan hääblogeja tylliunelmineen ja itseaskarreltuine lasinalusineen, vaikka omissa unelmahäissäni läsnä ovat vain vihkijä ja kaksi kuivakkaa virkailijaa hoitamassa todistuspuolen.
Heittäydyn mukaan muukalaisten maailmanympärimatkoille - katselen kuvia eksoottisen karuista ja karun eksoottisista matkakohteista kuin olisin itse mukana, vaikka en tällä hetkellä haaveile matkasta Saksaa kauemmas. En koskaan pukeutuisi beigeen kynähameeseen, mutta ah, miten hyvältä se näyttää bloggaajansa päällä. Vihaan kalaa, mutta luen silti vierailusta sushiravintolaan. Leipomisohjeet, kampausmallit ja ohjeet Linuxin asentamiseen vilisevät silmissäni, vaikka minä vain istun tässä nyt ja varmasti jokaisena tulevanakin päivänä.
En edes haluaisi monia näistä asuista, ostoksista, aterioista tai reissuista, joita blogeissa kuvataan ja kuvaillaan. En kuitenkaan voi peittää kuristavaa oloa, pettymystä, joka ei ole lähelläkään kevyen ohimenevää. Ehken haluaisi viettää prinsessahäitä tai saada kutsua isoihin bileisiin ensimmäisten joukossa, mutta siltikin realistinen itsetutkiskelu saa haluamaan takaisin peiton alle. Kaikki on hyvin yksinkertaista: Vaikka haluaisinkin, en koskaan saisi.
perjantai 24. heinäkuuta 2009
Mielentyyneydestä
Minulla ei varsinaisesti ole mielialoja. Olen joka päivä samalla tuulella - samalla kuin eilen, toissapäivänä ja sitä edeltävällä viikolla. On äärettömän harvinaista, että olisin merkillepantavan hyvällä tai huonolla tuulella ainakaan koko päivää. Tietysti jokaiseen päivääni kuuluu hyviä ja huonoja hetkiä, kuten jokaiselle meistä, mutta olen mestari palaamaan välittömästi takaisin perusmielialaani. Unohdan hyvän elokuvan tuomat väristykset heti noustuani sohvalta. Viikonloppureissu on kuin jonkun toisen elämästä, kun kotiovi sulkeutuu taas takanani. Vastaavasti riitely ja riidat ovat minulle yhdentekeviä, sillä viimeistään yön yli nukuttuani tunne-elämäni palautuu samaan itseään toistavaa kehään.
Mikään ei koskaan muutu.
Mikään ei ikinä muutu, kun kyse on minusta!
Perusmielialani on minun näköiseni. Persoonani on jäänyt vaille draamaa. Suutun erittäin harvoin, mutta nauran itseni tikahduksiin vielä harvemmin. Useimmiten ilmeeni on yhtä tyhjä ja lasittunut kuin minäkin. Välillä tekisi mieli paiskoa tavaroita, mutta mietin heti uusien ostosta koituvaa vaivaa ja rahanmenoa. Joskus taas haluaisin halata vastaantulijaa ja kertoa tälle, kuinka kaunis hän onkaan, mutta en koskaan nolaisi itseäni sillä tapaa. Olkoot kaikki.
Olen ärtynyt, malttamaton, kärsimätön, mutta siltikin ärsyttävän, suorastaan sietämättömän jähmettynyt. Perusmielialaani voisi siis kai kuvailla kyllästyneeksi. Satunnaisen kaduntallaajan mielestä en kuitenkaan näyttäisi lainkaan tympeältä. Kysyttäessä hän toteaisi hämmentyneenä, ettei muista nähneensä mitään tyttöä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin harvinaisesti, että olen ollut kaksi päivää pahalla päällä. Kärttyisyyteni purkautuu muihin ihmisiin, mutta se ei näy heille asti. Pienet seikat ihmisten olemuksessa saavat minut kirkumaan sisäisesti, kun henkilökohtaiset asiani ottavat minua tiiviisti pannuun. Korkeat äänet, lihavat reidet minishortseissa, nilkkasukkien ja sandaaleiden yhdistelmä, möykkyinen ripsiväri, hippitunikat, kaikki kuin välkkyvaloja epileptikoille. Pulssini nousee ja poskeni punehtuvat. Tunnen vastustamatonta halua käydä fyysisesti kiinni näihin ihmisiin. Haluaisin repiä mauttomat lävistykset teinityttöjen naamoista, kiskoa kirkuen bandanahuivit ihmisten päistä (..TTU BANDANAHUIVI PÄÄSSÄ VUONNA 2009????), kaataa heidät maahan ja leikata epäsiistit kampaukset, pestä mäntysuovalla pois kaikki perhanan aurinkopuuterit ja huultenrajaukset, voi video. Kuvittelen itseni rääkymässä ja kirkumassa maassa pidellen väkisin toisessa kädessä saksia ja toisessa tuntemattoman vastaantulijan hiuskuontaloa, jatkuvista värjäyksistä käppyräksi kuivuneen. Ajattelemisestakin tulee hyvä mieli.
En kuitenkaan hipaisekaan ketään. Sen sijaan kävelen eteenpäin yhtä hiljaisesti ja huomaamattomasti kuin olisin oma varjoni. Kun vauva alkaa ulvoa hikisessä kassajonossa, en edes huokaise. Kukaan ei voisi aavistaakaan, että olen juuri mielessäni pistänyt porukan melko lailla uuteen uskoon. Alan kasata ostoksiani hihnalle, ja myyjä unohtaa minut ennen kuin olen saanut kuitin taiteltua lompakkoon.
Mikään ei koskaan muutu.
Mikään ei ikinä muutu, kun kyse on minusta!
Perusmielialani on minun näköiseni. Persoonani on jäänyt vaille draamaa. Suutun erittäin harvoin, mutta nauran itseni tikahduksiin vielä harvemmin. Useimmiten ilmeeni on yhtä tyhjä ja lasittunut kuin minäkin. Välillä tekisi mieli paiskoa tavaroita, mutta mietin heti uusien ostosta koituvaa vaivaa ja rahanmenoa. Joskus taas haluaisin halata vastaantulijaa ja kertoa tälle, kuinka kaunis hän onkaan, mutta en koskaan nolaisi itseäni sillä tapaa. Olkoot kaikki.
Olen ärtynyt, malttamaton, kärsimätön, mutta siltikin ärsyttävän, suorastaan sietämättömän jähmettynyt. Perusmielialaani voisi siis kai kuvailla kyllästyneeksi. Satunnaisen kaduntallaajan mielestä en kuitenkaan näyttäisi lainkaan tympeältä. Kysyttäessä hän toteaisi hämmentyneenä, ettei muista nähneensä mitään tyttöä.
Nyt on kuitenkin käynyt niin harvinaisesti, että olen ollut kaksi päivää pahalla päällä. Kärttyisyyteni purkautuu muihin ihmisiin, mutta se ei näy heille asti. Pienet seikat ihmisten olemuksessa saavat minut kirkumaan sisäisesti, kun henkilökohtaiset asiani ottavat minua tiiviisti pannuun. Korkeat äänet, lihavat reidet minishortseissa, nilkkasukkien ja sandaaleiden yhdistelmä, möykkyinen ripsiväri, hippitunikat, kaikki kuin välkkyvaloja epileptikoille. Pulssini nousee ja poskeni punehtuvat. Tunnen vastustamatonta halua käydä fyysisesti kiinni näihin ihmisiin. Haluaisin repiä mauttomat lävistykset teinityttöjen naamoista, kiskoa kirkuen bandanahuivit ihmisten päistä (..TTU BANDANAHUIVI PÄÄSSÄ VUONNA 2009????), kaataa heidät maahan ja leikata epäsiistit kampaukset, pestä mäntysuovalla pois kaikki perhanan aurinkopuuterit ja huultenrajaukset, voi video. Kuvittelen itseni rääkymässä ja kirkumassa maassa pidellen väkisin toisessa kädessä saksia ja toisessa tuntemattoman vastaantulijan hiuskuontaloa, jatkuvista värjäyksistä käppyräksi kuivuneen. Ajattelemisestakin tulee hyvä mieli.
En kuitenkaan hipaisekaan ketään. Sen sijaan kävelen eteenpäin yhtä hiljaisesti ja huomaamattomasti kuin olisin oma varjoni. Kun vauva alkaa ulvoa hikisessä kassajonossa, en edes huokaise. Kukaan ei voisi aavistaakaan, että olen juuri mielessäni pistänyt porukan melko lailla uuteen uskoon. Alan kasata ostoksiani hihnalle, ja myyjä unohtaa minut ennen kuin olen saanut kuitin taiteltua lompakkoon.
torstai 23. heinäkuuta 2009
Prologi
Jokainen meistä tuntee mielenkiinnottomia ihmisiä. Usein emme kiinnitä heihin mitään huomiota, sillä emme yksinkertaisesti huomaa heitä, kun he kävelevät vastaan ostoskeskuksissa, valikoivat jäätelötikkuja Alepan kylmäaltaalla tai juovat olutta trendikapakan nurkkapöydässä. Näemme heidät, mutta emme ajattele mitään, sillä he eivät herätä meissä mitään tunteita.
Joskus saatamme pysähtyä hetkeksi katsomaan ja ajattelemaan heitä. Osa heistä on vastenmielisiä jo ulkonäöltään, ja kenties ihmiset karttavat heitä juuri siksi. Jotkut taas olisivat huomattavan kauniita, jos heitä katsoisi edes hetken. Kun nämä naiset kuoriutuvat häissään tylsän mitättömästä arkiolemuksestaan ja loistavat, sulhasen kaverit huomaavat ensimmäistä kertaa, mitä heidän vanha kamunsa morsiamessaan näkee.
Mielenkiinnottomuus ei siis kuitenkaan ole ulkoisista seikoista johtuvaa, vaan se on eräänlaista sisäistä hohtoa, tai ehkä hohdon puutetta. Tylsää ja näkymätöntä ihmistä eivät pelasta stylisti ja ammattimeikkaaja, sillä huomaamattomuuden voi lukea hänestä ennen kuin hän on sanonut sanaakaan. Se on eleissä, tavassa kävellä, ilmeissä, katseissa. Tylsyys. Kun tylsä ihminen avaa suunsa – jos avaa – peli on jo menetetty.
Näemme heitä päivittäin koulussa, töissä, kadulla, kotonamme. Harva kuitenkaan edes pysähtyy miettimään, mitä tylsän ihmisen ulkokuoren alla tapahtuu. Mitä ajattelee ihminen, jota katsotaan ja kuunnellaan mutta jonka mietteitä kuulija ei pidä hetkeäkään merkittävinä tai tärkeinä. Miltä se tuntuu, kun seisoo seinän vieressä ja on sen kanssa yhtä ja kukaan ei katso.
Minä tiedän ja aion kertoa siitä teille.
Loin käyttäjätunnuksen kertoakseni niistä hetkistä, kun kaverinkaveri, jonka olen tuntenut kaksi vuotta, myöntää, ettei oikein muista nimeäni. Haluan kirjoittaa, miltä tuntuu viettää viikonloput järjestelmällisesti yksin kotona, kun ei edes odota keneltäkään puhelua.
Ympäriltäni ei viedä tuoleja, sillä vietän lähes kaiken vapaa-aikani kotona. En ole kiinnostunut tapaamaan ihmisiä eivätkä he minua. Minua ei koskaan tervehditä kadulla. Jos astuisin sisään baariin, en näkisi yhtiäkään tuttuja kasvoja.
Mikä tärkeintä: en edes haluaisi muuttua. Olen huomaamaton, persoonaton, näkymätön, mitätön. Hajuton ja mauton, valju. Mutta uskokaa tai älkää, nykyään kasvavissa määrin ylpeä siitä. Tämä on elämäntapani ja omalla tavallani koen, että roolini antaa minulle etulyöntiaseman. Huomaamattoman ihmisen edessä ollaan varomattomia ja lipsautellaan asioita, sillä kenelle mälsä tyyppi mitään kertoisi. Siinä he ovat oikeassa, ettei kerrokaan – nyt ja tässä hetkessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
